Vuk on minun "once in a lifetime"-koirani. Se on pieni punainen ajatukseni, oikea käteni, huonojenkin päivieni piristys. Uskomattoman elämäniloinen tyyppi, jolle koko elämä on yhtä leikkiä. Treenikentillä tulta ja tappuraa, aina valmis tekemään vielä vähän lisää töitä, paremmin, nopeammin, kovemmin!

Ensimmäistä aussieta ottaessani osasin kyllä odottaa saavani energisen ja älykkään ja leikkisän koiran, mutta Vuk on osoittanut olevansa noiden adjektiivien lisäksi vielä paljon muuta. Se rakastaa kaikkea ja kaikkia, mutta on silti yhden ihmisen koira, sen elämäntehtävä on tehdä asioita yhdessä minun kanssani.

Vuk on arjessa hyvin helppo koira, se ei juuri vahdi ja on alusta asti suhtautunut kaikkeen uuteenkin avoimesti ja pelottomasti. Se on helposti motivoitavissa mihin tahansa, se on erittäin ahne sekä myös taistelutahtoinen ja saalisviettinen. Se oppii, reagoi ja liikkuu nopeasti - elämä on parasta kun siinä on vauhtia ja vaarallisia tilanteita! Vukin elastisuus ja uskomaton koordinaatiokyky on alusta asti herättänyt ihmetystä monissa, ja sen erinomaisen kropanhallinnan täytyykin olla syynä siihen, ettei se ole (vielä, kop kop) kertaakaan loukannut itseään pahasti, vaikka se painelee menemään sata lasissa missä tahansa ympäristössä aina raunioradalta agilityesteille.

Alusta saakka Vuk on tuntunut minulle täydelliseltä koiralta. Monet sanovat, ettei täydellistä koiraa olekaan, kaikissa on puutteensa. No, Vukin puute on sitten se, etten saa siitä pentua itselleni. Astutusyrityksistä huolimatta ei pentuja ole maailmaan saatu, eikä tulla saamaan. Enemmän kuin mitään muuta olisin halunnut itselleni Vukin pennun, mutta kuten sanottu, onhan täydellisessä koirassakin jotain vikaa oltava. Olkoon se sitten se, että niitä on vain yksi.